KatjaKurhela Sydämen tuotoksia

Just Me

 "Joskus aurinko ei nousekaan, on aamusta iltaan varjoisaa. Mieli maisemaa muistuttaa, vaikeuttaa tunteiden hallintaa. Sinä kärsit tietenkin, mut' on eräs toinenkin. Lapsesi tuo rakkaasi, johon purat tunteesi. Ei toiminta oikein oo, mieti nyt hei haloo! Ei syyllinen lapsi pieni, jos on sul' paha mieli. Miksihän huoliasi muille syydät, ryhdistäydyt ja anteeksi pyydät. Puhtain sydämin käyt nukkumaan, huominen tuo auringon mukanaan."

 

 "Näen ympärilläni ison harmaan tiilimuurin. Pusken päin ja yritän hajoittaa sen mielelläni, kehollani ja sydämelläni. Yksin. En niinkään siksi, että se olisi hauskaa tai mukavaa, vaan siksi että minun täytyy, jotta pääsen pois tästä vankilasta. Voisin pyytää apua ulkopuolelta, mutta en kykene avaamaan suutani. Huuleni ovat tikattu yhteen katkeamattomalla langalla nimeltään ”typerä ylpeys”. Tikit tulivat yksitellen, koska koin että minulta odotettiin sitä ja oletettiin niin tapahtuvan. Nyt on myöhäistä, takaisin kelaus nappi ei toimi. Eihän vahva nainen voi muutakaan, ei silloinkaan kuin toivoisi voivansa olla heikko, edes kerran ja saada rinnalleen vahvan olkapään muuria murtamaan. Mitä on vahvuus? Onko se sitä, että patoaa kaiken sisälleen ja rakentaa ympärilleen muurin tiili tiileltä? Onko se sitä, että näyttelee kuin Meryl Streep, jotta muuri näyttäisi olevan pystyssä vain koska pitelen sitä niin? Luhistuneena hiekalle itken pimeässä, ääneti tietenkin. Tarvitsen vain hetken ja nousen taas ylös. Esirippu nostetaan ja ylväänä jatkan muurin murtamista, keho, mieli ja sydän kipeänä. En luovuta, aion jatkaa niin kauan, kunnes joko muuri murtuu tai voimani ehtyvät.” 

 

 "Yksi tyyny, yksi peitto, kahden hengen sänky. Ei uni anna kuulua, istun hiljaa ikkunan äärellä. Katson tähtiin kaukaisiin, ne ovat yhteiset meidän yllämme. Josko kaukana ootkin, olet silti sydäntäni lähellä. Jenniä lainaten, ilma jota hengitämme, se samaa ilmaa on. Tunteet joita tunnen, ne samat ovatko vain? Ne vaihtuu, muuttuu ja mutkistuu, en itseäin enää ymmärrä. Tätäkö on olla typerä, orja tunteen tuntemattoman? Helpompaa olis olla vaan, sydän täysin irrallaan. Tunne köyhänä tallustaa, onnellinen vain unelmissaan."

 

 "Yksinkö on, pieni ihminen pimenevässä illassa. Ei rakkautta, hänen ylläin tummuvassa ilmassa. Jaksaa yhä, kaivata toista ihmistä lähelleen. Ei luovuta, vaikka sydän käännetty syrjälleen. Kenties taas, saa sisimpään lämmön kajon. Joskus kai, voi kokea sielujen palon. Huokaa vain, talvi saapuu sitä odotelles. Kuluu aika, hitaasti kuin kylmässä horrokses." 

 

 "Kyllä nuppini nurin saadahan, tulvii maljani viimeinkin. Tipan kaks vielä kaadathan, hulluksi tulen sittenkin. Haroen revin hiukset päästä, raavin seiniä turhaumiin. Eipä löydy koleasta säästä, syy sairaisiin purkaumiin. Itse kaiken oon aiheuttanut, turha muita syyttää. Lapseni maailmaan mä saattanut, ihmekkös jos väsyttää."

 

 "Jatka tyttösein hymyilyä, piilottele pahuuksien lymyilyä. Totuus naamioi ruusuiseksi, vakuuta olosi onnelliseksi. Kasvojasi et menettää saa, naurusi helisköön kulman taa. Jos on mieli syrjällä, ei sitä muut ymmärrä. Hyötyisitkö hetken hepulista, C'moon solis lapsellista. Hymyillen olet särkymätön, tumma särö väistämätön. Kunhan se ei näy, iloisesti askeleesi käy. Älä tunne, älä luovuta, naamiointi oikein suorita."

 

 "Vuodan kultaisia kyyneleitä, ette ole niiden arvoisia. Sanoppa sama sydämelleni, tuo typerä ymmärtämätön. Kipua kaiken nielevää, pettymystä valheiden vyyhdistä. Ehkä kaiken ansaitsen, enhän ole täydellinen. Peiliin olisi katsominen, mustan sydämen omistajien. Nautinto puukon viillon, sairasta peliä tunteilla. Jokainen joutuu vastaamaan, joskus vielä teoistaan. Mitä viimein käteen jää, aikain saatossa tyhjyys. Silloin kuljen pysty päin, hymyni teostanne vahvistunut. Sillä minä tässä voitan, totuuden omaksein saan."

 

 "Tuulen henkäys hiuksissaan, palelee omaa typeryyttään. Juoksee nainen tuskissaan, pakoon rujoa menneisyyttään. Asiat nuo unohdu eivät, tekoset pyörivät mielessäin. Hulluuteen hänet veivät, totuus ja harha limittäin. Joskus ollunna luottamus, mustunut pikku hiljaa. Tilalla värisevä pettymys, usko kasvanee viljaa. Yksin voimat vähenee, vajoaa pehmeään mutaan. Sydän kasaan kuihtunee, apua ei anna kukaan."

 

 "Kaiken jälkeen, todellakin kaiken, pääsen vihdoin ponnistusvaiheeseen. Sattuu. Henki kulkee, mutta vaivalloisesti puuskina. Olen väsynyt, väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Haluan vain luovuttaa ja ummistaa silmäni vihdoin. Antaa tumman rauhan vallata minut. Mutta jokin ohut säie sisälläni ei suostu katkeamaan eikä sydämeni anna luovuttaa. Ponnistan, aina vaan ja uudestaan. Sattuu. Viimein pieni ihme on pihalla minusta ja kuulen ensimmäisen henkäisyn, ensimmäisen parkaisun. Ponnistan taas, mutta nyt nostaakseni päätäni. Näen hänet, niin pieni ja niin avuton. Puhdassieluinen, avoinna elämälle, alttiina kaikelle. Sisälläni riehuvat kipu ja rakkaus, suru ja turhautuminen. Vaikka varauduin, mukamas, vaikka olen tiennyt jo pitkään, se sattuu silti. Se repii mieltä ja raatelee sydäntä. Minua ei voida parantaa. Kyynel karkaa, säie venyy viimeisiään. Sain silti viimeisen toiveeni, siirrettyä elämän lahjan lapselleni. Olkoon hän valo, loistakoon minunki edestä. Nyytti nostetaan rinnoilleni, toisen sydämessä syke voimaantuu, toisen heikentyy. Sattuu. Kaksi ihoa vastakkain. Säie katkeaa, vihdoin kipuni hellittää, enää ei satu. Kaksi sydäntä, yksi hengitys."

 

 "Olen kuin pieni lintunen. Kesän viimeiset hetket käsillä, ympärilläni täysi pesänrakennus kuhina. Ei tässä kiire, en tarvi yhteistä pesää, pärjään hyvin yksinkin. Seuraan vierestä, ihmetellen, jopa huvittuen. Etsi sinäkin pari ja rakenna pesä, pian on myöhäistä, sanovat. Tsah, totean ja jatkan lentoani vapaana. Aurinko, tuulen henkäys, satunnaiset yhteislennot. Siinä on se mun juttu, ei muuta kaipaa pien' lintunen. Ajan kuluessa syksy saapuu ja salakavalasti lipuu talveen. Muut pareittain lämpimissä kotopesissään. Minä vapaana, mutta en tarkene enää lentämään. Siipeni kylmät, kohmeiset. Liukastelen jäisellä hangella, yksin. Mietin olisiko pitänyt sittenkin rakentaa pesä. Lumi kietoo minut hiljalleen valkoiseen vaippaansa. Hitaasti saan vihdoin rauhan, yksin. Taivaan parvi väheni yhdellä pikkuisella linnulla."

 

 "Näkymätön köysi ympäri rinnan, puristaa. Materiaalinaan 85% ahdistusta ja 15% pelkoa. Tahtomattaan on taas paha ihminen, jälleen uusi uhri. Kurottaa kohti, anelee anteeksi. Jälkiään pystymättä pyyhkimään, tekojaan enää peruuttamaan. Hitaasti vaipuu maahan makaamaan, kynnet multaan pureutuen. Odottaa, odottaa anteeksiantoa. Odottaa köyden löysentyvän, hengityksen vapautuvan. Turhaan, ei vaivu unholaan, nuo teot tehneet tuhojaan. Ympärillä kaikuu äänettömät huudot, vihlovat vaikerrukset. Nousee vavahdellen jaloilleen, jatkaa matkaa väsyneenä. Pohjalla toive, vielä minä muutun."

 

 "Kuulen koputuksen ovelta, säpsähdän hieman, en osannut odottaa. Avatessani oven, näen sen takana jotain kaunista ja haurasta, lasisen veistoksen. Mistä ja miksi se tuli siihen juuri nyt, on täysin hämärän peitossa, mutta nostan sen varovasti sisälle. Ihailen säkenöintiä, kuinka kauneus loistaa suoraan sydämeeni. Säikähdän, mitä jos rikon sen? Miten minä voisin sen ehjänäkään pitää, kömpelö kun olen, kahvikuppikin joskus särkynyt. Varovasti nostan veistoksen takas oven ulkopuolelle, suljen oven tiukasti, varuuksi lukitsen. Parempi antaa se jonkun toisen rikottavaksi tai onneksi, en uskalla ottaa selvää kummin kävisi. Katson ympärille karussa asunnossani, mitään kaunista ja särkyvää ei sieltä löydy, parempi niin, kaikille."

 

 "Jalkani kavahtavat juoksuun, yhä syvemmälle metsään puiden siimekseen. Hämärä kietoo ympäristön yhtenäiseksi rihmaksi ja kompastun mustaan juureen. Lennähdän vatsalleni kylmään ja kosteaan maahan, oksa raapaisee poskeani ohimennen. En nouse, ei jaksa. Paha olo kuristaa kurkkua niin lujaa, jotta pelkään tukehtuvani. Avaan suun ja vaikerran. Hiljalleen vaikerrus kovenee ja pian huudan niin lujaa, suoraan sielustani, että puut humisevat yllättyneinä ja tähdet vapisevat surusta. Revin hiuksiani muodostaakseni henkisen kivun tueksi fyysisen kivun. Huutoni haalenee taivaalle, ääneni kähenee ja lakkaa kuulumasta. Hiljaisuus, olen liikkumatta. Paha olo hälvenee yhdessä voimieni kanssa. Jäljelle jää voimaton ahdistus, se ei jaksa niin lujaa kurkkuani kuristaa eikä rintaani puristaa, sen kanssa pärjää. Nousen ja lähden kotiin."

 

 "Vituttaa, ahistaa, masentaa. Mikään ei oo hyvin ja rahatkin vähissä. Pimeä hiipii huoneeseen ja makaan sohvalla, taas. Pitäis sitä ja tätä, mut en jaksa, ei kiinnosta. Laitan television päälle tappaakseni hiljaisuuden, mutta en jaksa virittää kanavaa. Mustavalkoinen kohina rauhoittaa mieltäni, kuin heijaste sielustani. Näinkö tyhjää elämäni on, näinkö merkityksetön elon polku? Puhelin soi, suljen sen mielestäni pois. Ääniviesti kaikuu vastaajasta, äitini pehmeä ja huolestunut ääni. Joku koputtaa ovelleni, vituttaa. Sinnikyys palkitaan ja lopulta raahaudun avaamaan oven. Siskoni kysyvä katse, äitini lähettämänä. Aistejani kutittaa jokin, sämpylän tuoksu tunnistettu. Pussi näkyykin siskoni kädessä, itse leivottuja ihanuuksia. Kuoreni värähtelee ja saa särön. Sisko tomerana suoraan keittiöön, laittaa kahvin tippumaan ja halaa sanomatta sanaakaan. Kuoreeni rasahtaa uusi särö. 'Sä olet rakas. Sä nouset tästä voittajana.' Yksinkertaiset sanat ja rakkauden täyteinen katse. Pimeys alkaa hellittämään. Puhumme usean tunnin, ajatuksistani, tunteistani ja pahasta olosta. Pikkuhiljaa kuoreni putoilee pala palalta pois ja lämpö alkaa virrata sisimpääni. Ahmin lämpöä ja rakkautta itseeni, taistellen pahan olon pois. Lopulta tunnen sen, tunteen ainutkertaisen: olen rakkaudesta kylläinen!"

 

 "Käteni on tyhjä, vielä hetki sitten siinä oli sinun kätesi. Sydän tunteita tulvillaan, se ei tyhjenekkään yhtä nopeasti. Haron ilmaa, vaikka en yletä sinuun. Välimatka sydämillämme, käteni tyhjäksi jää. Huutoni huomaamaton, vain omille korvilleni kaikuu. Jalkani hapuilevat sijaa kylmässä maailmassa, tieni kuin jäinen polku. Askelkin harhaan ja olen nurin kokonaan. Sydämeni suljen taas, jatkan varovasti polullani, käteni tyhjinä pysyvät."

 

 "Illan hiljaisuudessa on helppo hävitä äänettömyyteen. Unohtaa ympäröivä maailma ja luoda oma tilalle. Omassa maailmassahan kaikki on täydellistä, niin kuin itse vain osaa sen maailmansa värittää. Siellä ei ole häiriötekijöitä, ei epätasapainoa. Voi uida hopeisessa joessa, kellua kultaisessa järvessä. Harmonia, rauha, sisin sopusoinnussa ympäristön kanssa. Tuo punainen nalle sipsuttaa kukkameren läpi ja antaa pehmeän, voimaannuttavan halauksen. Voit syödä mansikanmakuisia puunoksia saamatta vatsanpuruja. Hyväksikäyttäjän nimityskin muuttuu positiiviseksi, kun parhaasi mukaan käytät mielikuvitustasi. Sillä ei ole rajoja, sinulla ei ole rajoja. Mutta varaudu, aamunkoi valuu vääjäämättä ja palaudut todellisuuteen. Tällöin muista imeä voimaa läheistesi rakkaudesta, jaksaaksesi läpi pimeän syksyn."

 

 "Pöyhin hiuksiani ja maalaan kasvoilleni eloa, kestohymyn. Valitsen vaatteet, jotka puristaa ja paljastaa, kiinnittävät huomion pois katseestani. Vielä puolilasia viiniä turruttamaan pedot ja olen valmis. Saavun yökerhoon tyhjin silmin, kiitän mielessäni vilkkuvia valoja, jotka luovat katseeseeni puuttuvan pilkkeen. Jalkani vievät tanssilattialle, sydämessäni vain basson jumputus, tuo keinotekoinen syke sisälläni. Keinun, pyörin ja hyörin, rytmi rauhoittaa mieleni, hetken olen vapaa. Ympärilläni tungos, olen yksin, kaksi maailmaa limittäin. Kaikki loppuu aikanaan ja rytmin hidastuessa havahdun todellisuuteen. Hahmo pyytää hitaille, sumein katsein käännän selkäni, sulkeudun omaan kuplaani. Kotiin, yksin, hiljaista. Riisun vaatteet, joita en enää omakseni tunnista. Suihkussa pesen maalatun naamani taas omakseni, hankaan maailman pois iholtani. Pedot alkavat heräillä, viini loppu. Käperryn peiton alle, yritys paeta omia petojaan. Epäonnistun, kyynel silmäkulmassa, vihdoin pilke silmässä. Vaivun uneen, suoraan painajaiseen."

 

 "Täsähä mä olen. Minä ja mun naamari. Se, mikä kätkee alleen kaiken. Rakkauden, surun, pettymyksen, raivon, toiveet, ilon ja pelon. Se on ollut suojani jo reilu kakskyt vuotta ja sitä on sekä rakastettu että vihattu. Naamarini, ajatusteni etuseinä, mielialojeni estradi, ajan ja geenien muokkaama. En ole kaunis, en ole ruma. Olen vain minä ja juuri nyt onnellinen. Minä ja mun naamari."

 

 "Harrastukset on hyvästä, he sanovat. Silloinkin kun laji on vaikea? Olen ottanut neuvosta vaarin ja harjoitellut jonglöörausta puoli elämääni, oppimatta sitä kuitenkaan. Mut se on hyvästä, joten pidän harrastukseni. Olen jopa koristellut kolme palloani, kauniilla kultaisilla kirjaimilla kirjoitin yhteen palloon -ku-, toiseen -lis- ja kolmanteen -si-. Ei ollut vaikutusta lopputulokseen, vähän väliä pallot putoilevat käsistäni edelleen. Se ei ole yllätys ollenkaan, ihmeellistä on se, että osuessaan maahan, kolmesta pallosta tulee neljä ja kultainen kirjoitus häviää. Tilalle ilmestyy mustilla harakanvarpailla kirjoitetut -pa-, -ha-, -o- ja -lo-. Taikaa, sattumaa vai vain elämää? Pieni pääni ei riitä ajattelemaan niin vaikeita, joten nostan pallot käsiini ja puff, niitä on taas kolme kultaisine kirjoituksineen. Jatkan jonglöörauksen opettelua, kehityn pikkuhiljaa. Harrastukset on hyvästä, he sanovat."

 

 "Se mitä katsot on eri, kuin mitä näet. Se miltä näytän on eri, kuin mitä näytän. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, älä silti koskaan erehdy luulevasi näkevän, mitä katseilta piiloon jätetään. Kameleontti, mestari näyttämään sen, mikä sopeutuu ympäristöön. Mestari peittämään sen, mikä pistäisi silmään. Värit maalaavat maailman sopivaksi, harmoniaksi katsojille ja taideteokseksi näkeville."

 

 "Vaikka kaikki näyttäisi sinusta harmaalta, minä olen tässä, nyt ja ikuisesti. Kun sinusta tuntuu, että ei ole enää mitään, ei syytä elää, minä olen tässä, nyt ja ikuisesti. Kun tarvitset voimaa ja tukea noustaksesi mustan keskeltä, minä olen tässä, nyt ja ikuisesti. Kun elämäsi on valoa ja onnea, muistathan minut, etten ole tuolla vain, nyt ja ikuisesti."

 

 "Rakkauden puolesta ja sitä vastaan taistelu on taitolaji. Osallistun uuteen taisteluun, hädin tuskin edellisistä selvinneenä. Kuntoni ei riitä hyökkäykseen, joudun heti puolustuslinjalle, väistelemään, pakenemaan. Vastustaja on sinnikäs, hän yrittää parhaansa voittaakseen sydämeni ja välillä olen jopa altavastaajana, puolustuksen rakoillessa. Meinaan hävitä taistelun ja menettää sydämeni. Sinnittelen, odotan viimeistä iskua ja vähillä voimillani vihdoin blokkaan iskun. Vastustaja luovuttaa. Ottelu on ohi, hiljaisuus, olen voittaja. Miksi siis tunnen hävinneeni sittenkin? Miksi sydämeni vuotaa verta ilman haavaa?"

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset